Siirry sisältöön

Arkisto kohteelle

Piiiirtääääh!

Huh, mikä päivä, mikä viikonloppu takana. Heinällä olleen pellon jyrsintää tuottavaksi ja muhevaksi ruoka-aitaksi meidän lähi-luomu-herkkuruokaa halajavalle poppoollemme. Tiilien raahausta pihatöitä varten (kiitos superkiltti ja -tarmokas nappisilmäinen mummo Sauvosta, kun saimme tulla kaivelemaan puretun piharakennuksesi raunioita – muurin tiilet jatkavat elämäänsä pihallamme!).

Paljon ajelua, touhua, säätämistä, väsymystä, huutamista ja itkemistä. Toisaalta paljon aurinkoa, naurua, halaamista, ahkeruutta ja rakkautta. Nyt lapset vihdoin kotona (ja minä pystyn taas hengittämään kunnolla), nukkuvat rauhallista lapsenuntaan. Ja mieskin taisi juuri nukahtaa? (Ohhoh, mun piti mennä sinne petiin nukkumaan myös… No ihan kohta.)

Ja minä. PIIRSIN!! Niin pitkästä aikaa. Ja voi miten hyvältä se tuntuikaan! Jälki taasen.. No joo. Kai sitä voi olla itselleen armollinen – siitä, kun ihan oikeasti olen kunnolla piirtänyt, on varmaan 15 vuotta. Siihen nähden jälki oli siedettävää. Uskallan sittenkin herättää kuvittajan toiveeni.

Hellepäivä herätti kukat avaamaan terälehtensä apposen auki, kukinnot levällään, imemässä itseensä aurinkoa kuin linnunpoikaset kärkkymässä pesään tuotavaa ruokaa.

Jes. Asiat etenevät! Nyt suihkuun ja etenenpä nukkumaan itsekin.
Vielä:

Itsetunto, palaute ja hyvinvointi

Miten pystyisin pitämään itsetuntoni hyvänä, vaikken saisikaan (ulkopuolista) myönteistä palautetta? Pystynkö itse antamaan itselleni niin hyvää, syvää ja kattavaa palautetta, että se kattaa kaiken palautteensaamisen tarpeeni? Kaipaanko jotenkin epätavallisen paljon palautetta? Onko kummallista toivoa kiitosta, kun on omasta mielestään tehnyt jonkin asian hyvin? Vai onko tosiaan niin, että palautteen saa vain, jos on tehnyt jotain huonosti, silloin haukkujen muodossa?

Miksi ylipäänsä tarvitsen palautetta niin paljon? Miksen luota omaan arviooni asiasta? Miten saisin kehityttyä tässä? Itsetunnon jamani vaikuttaa olennaisesti hyvinvointiini (vai toisinpäin?), siksi haluaisin hyvän itsetunnon. Vahvan itseluottamuksen. Uskon siihen, että osaan ja pystyn. Luottamuksen siihen, ettei haittaa, vaikka joskus sössii. Ja luottamuksen siihen, että pääosin onnistun.

Minun onnellisuuteni ja hyvinvointini ei ole kenenkään muun kuin itseni vastuulla. Jos ja kun hyvinvointini on niin vahvasti itsetuntosidonnainen, joka taasen on palautesidonnainen, voisin sitoutua siis – hyvinvointini nimissä – antamaan itse itselleni palautetta. Arvioimaan kaikkea tekemääni hetkeksi, pohtimaan, miten onnistuin. Myönteistä, tai rakentavaa kielteistä, palautetta. Ja kehittyminen palautteen perusteella.

Onnellisuutenikin on omalla vastuullani. Siihen taasen auttaa jälleen kerran vanha viisaus: onnellisuus on tie, ei päämäärä. Onnellisuus ei ole jotain, mikä tapahtuu joskus tulevaisuudessa, se on tässä ja nyt, jos päätän niin.

Päätän olla onnellinen.

Päätän huolehtia hyvinvoinnistani. Monella tapaa. Kannan itse vastuuni omasta elämästäni.

Halaus koko maailmalle ja siten myös itselleni!

Facebook

Yksi Facebook -kavereistani postasi, että lähtee fb:stä tai siivoaa kaverilistaltaan kaikki ne kaverit, joiden päivitykset pilaavat hänen päivänsä. Hän ihmetteli, että lähiverkostot ovat vain fb:n varassa ja elämän isot murheet ja huolet voidaan jakaa vain siellä, ihan osattomienkin murheeksi ja huoleksi.

Ensimmäinen reaktio: poistin oman, viimeisimmän postaukseni. Ajattelin tottakai sen aiheuttavan liikaa angstia tälle kaverille.

Toinen reaktio: menin puolustuskannalle. Mielestäni febe on yksi nykyisistä sosiaalisuuden muodoista. Sitä kautta voi oppia tuntemaan ihmisen ainakin jollain tasolla – niiltä osin kuin tämä haluaa itsestään asioita paljastaa. Sieltä voi löytää vanhoja tuttavuuksia ja ylläpitää ainakin jollakin tasolla nykyisiä.

En yritäkään väittää, että febe korvaisi oikeaa olkapäätä tai aidosti kuuntelevaa ystävää. Sillä on haittapuolensa, nettiaddiktiosta lähtien. Kuitenkin. Sen sijaan, että istuisin yksin neljän seinän sisällä ihmetellen, mitä ystäväni nyt tekevät, tiedän heidän tekemisensä ja jossain määrin kuulumisensa. Jos jonkin statuspäivitys vaikuttaa sellaiselta, että olkapää tai kuunteleva korva olisi paikallaan, otan luurin käteen ja soitan ystävälle, tai laitan sähköpostia. Sovimme tapaamisesta. Mielestäni febe on yksi tukiverkko, kaveruuksien ja ystävyyksien ylläpitokeino siinä kuin muutkin. Varmaankin on ollut aikanaan niitä, jotka kritisoivat kirjettä oikean keskustelun sijaan? Puhelua fyysisen läsnäolon asemesta?

Kritiikin toinen osa, se, että kaverin päivä menee pilalle toisten statuspäivityksistä, hmm.. Noh. Jos näin on, että joidenkin kavereiden statuspäivitykset tosiaan angstaavat niin isosti, sitten voipi laittaa blokkaukset näiden henkilöiden päivityksistä, tai peräti poistaa kaverilistalta. Tai lähteä itse pois febestä. Meille muille se on hyvä keino purkaa sydäntään ja jakaa ilonsa. Harva meistä varmaankaan kuvittelee virtuaalihalin korvaavan oikeaa rutistusta?


Elämä on hyvää

Hyvä päivä. Hulluttelua, aikaansaavuutta, uusia elämyksiä. Etiäisiä tulevastakin ehkä? Niistä toivottavasti pian lisää!

(Sitä paitsi Iron Sky vilisi insidereitä, hauska!)
Koko maailma ja kaikki sen pienet ihmeet odottavat,
että löytäisit ne.

Koneen vaihtoa ja muuta keväistä säätöä

Toki olen kiitollinen siitä, että kiirusta piisaa.

On keväästä aiheutuvia toimia: taimien kasvatusta, pihan siistimistä, ikkunan pesua (aurinko valaisee niin ihanasti – ja tuo esiin kaikki likatahrat ikkunassa).

On irtisano(utu)misesta aiheutuvia toimia: viimeiset duunijutut (no joo, hanskat tipahtivat aika pitkälti käsistä kun irtisanoutuminen varmistui, mutta sellaisia ei-polteta-siltoja -caseja), uuden koneen ja puhelimen selvittelyä, hankkimista, käyttöönottoa. Tottakai viimetinkaan ja vähän liian myöhään.

On muutosta aiheutuvia hommia (nämä eivät taidakaan ihan heti loppua): koti on mun silmääni ja makuuni vieläkin kuin hävityksen kauhistus. IHAN KAIKELLE tavaralle pitäisi löytyä oma paikkansa (ja jos ei löydy, perustelut: eikö ole tarpeen? Kirppikselle, huuto.nettiin tai roskiin! jos on tarpeellinen, järjestys uusiksi kunnes istuu kivasti). Lapset voisivat saada omat huoneet -> huoneiden laajennus kylmälle ullakolle. Katto pitäisi uusia? Piha (=meidän perhe tarvitsisi saunan? Pihaa pitää laittaa. Isosti. Kasvihuone. Varasto. Pintojen tasoitusta, mä haluan puutarhakalusteille kunnon paikat. Ja kun kunnon paikat löytyvät, aion maalata ne ihanan valkoisiksi. Aidat tiettyihin kohtiin pihan reunoja. Istutuksia. Kodin laittoa. Takan selvitystä ja laittelua. Tätä listaa voisi jatkaa ikuisesti!!

On muutosta aiheutuvia juttuja, vol 2: kaverit ja ystävät. Yllättävän paljon panostusta joutuu laittamaan siihen, että tänne sopeutuisi noin ystävyyksien puolesta, saisi uusia ystäviä. Eilinen Martta-ilta oli suurharppaus siinä eteenpäin. (Ja jos jonkun mielstä feben kaverikutsu on merkityksellinen, niin HURAA, ensimmäinen paikallinen kaverikutsu, ja toisen tohdin ihan itse lähettää. Siitä se lähtee.)

On kropan ja mielen hyvinvoinnista huolehtimisesta aiheutuvia juttua: liikunta, vaikka yleensä onkin tosi kivaa, vie hitsisti aikaa. Aamulenkki lasten päiväkotiin viemisen jälkeen. Mielellään joku iltapäiväliikunta. Ja sitten toivottavasti illalla vielä jotain yhteistä lasten kanssa. Tämä siis mielellään päivittäisen hyötyliikunnan lisäksi. Missä välissä laitan pyykit ja ruoan, hoidan kotia? Entäpä valokuvaan ja kirjoitan? Ehkä kaikki asettuu kyllä, aikaa löytyy.. Ehkä. En silti ole valmis tinkimään, ainakaan liikaa, liikunnasta. Se tuo hyvän olon. Heti aamusta asti!

Kuva on aamulenkiltä, kohta poistuvalla duunin Nokialla räpsäisty. Oli pakko poiketa muutama kymmen metriä normilenkiltä ja singota rantaan, mahtava myrskytuuli heitti aaltoja rantaan. Vielä viikko sitten ranta oli jäiden peitossa. Kevät tulee ❤

%d bloggers like this: