Siirry sisältöön

Arkisto kohteelle

Hermeitä

Äidin reipas apuri auttaa.
 Lehtikomposti täyttyy, kun pihalta tulee kaislasilppua. Äiti askartelee, nimittäin.
 Herneet ovat vihdoinkin edes mainittavissa mitoissa. Meillä istutus jäi viime tinkaan, hävettävän myöhään. Herneet (lasten suussa hermeet) voisivat kukkia jo. Meillä niissä on 15-senttiset varret. Onhan sekin jo jotain.
Se on jopa niin jotakin, että teimme lasten kanssa toivioretken merenrantaan ja haimme sieltä pitkiä kaisloja, joista punoin herneille tukikehikon. 
 Ehkä punominen on hieman liian yliampuva termi kaislarunkojen vuorotellen pujottelulle.
 Kiinnityskin hoitui luomuvoimin. Kärhöä kasvaa koristevadelmien rungossa valtavasti, ja se on sopivan taipuisaa.
 Rakennelma on melkoisen hulppea ottaen huomioon taimien pikkuriikkisyyden, mutta ainakin se valaa uskoa kasveille. Onpahan jotakin, mihin tähdätä!
Se myöskin näyttää kauniilta. Ja visuaalisuushan on vähintään yhtä tärkeää kuin hyödynnettävyys, eikö? 

Elämä ilman lapsia.

Lapset ovat isällään. 10 päivää. Ikuisuuden.

Vietämme parisuhdeaikaa. Tapaamme kavereita. Jetteilyä, juhlintaa. Valvomme ja nukumme myöhään.
Aamun lupaus aurinkoisesta päivästä kuultaa makuuhuoneen verhojen läpi.

Koko ajan jotain puuttuu. Osa minua on hukassa. Kuuntelen yläkertaa, kuin sieltä muka voisi kuitenkin kuulua unissaan pyörivien lasten ääniä. Joudun keskittymään, etten keittäisi aamupuuroa neljälle, vain kahdelle.
Äidin valtava ikävä. Tarvitseeko sitä pyydellä anteeksi? Lapseni, rakkaani. Osa minua, tärkeä osa. Tärkeä osa elämääni. Pienet ihmiset, joiden vuoksi menisin helvettiin ja takaisin (ja joiden vuoksi olen ainakin esikartanossa käynytkin).
Rakastan teitä, nuppuseni. Sydämeni käpertyy tuskissaan ajatuksesta, että näen teidät vasta viiden päivän kuluttua.

Mummon Arabia

Sain tämän Arabian kannun mummolta joskus alle teini-ikäisenä. Varjelin sitä suurena aarteena kapioarkussani, johon keräsin astioita ja muita tarpeellisuuksia tulevaa kotiani varten.

Arkku meni menojaan lähisukuun ja jäi sille tielleen, eikä se silloin harmittanut. Kannu muutti mukanani asunnosta toiseen. Edellisessä kodissa oli varsin moderni tyyli, ja vaasi keräsi pölyä kaapin takaosassa koko kahdeksan vuoden ajan. Jostain syystä en sitä kuitenkaan antanut/myynyt/tjtn pois, vaikka näin toiminkin kaiken tarpeettoman kanssa. Tämä säilyi, kuin odottaen.

Odotus palkittiin. Keittiössä, astiakaapin päällä se näyttää siltä, kuin olisi ollut siinä viimeiset – noh, ainakin 50 vuosikymmentä. Muutama hiushalkeama sisällä, mutta pitää veden sisällään.

Rahallisesti ei varmaankaan hurjan arvokas, mutta tunnearvoltaan mittaamaton.

Puolimaraton

(Juoksukuvia ei ole. En kaivanut edes kameran kännykkää esiin, vaan keskityin vain juoksuun. Mielenkiintoista nähdä, mitä paikalla olleet valokuvaajat ovat kuvanneet. Sen sijaan laitan nämä mahtavat kukannuput ja niistä auenneet kukkaloistot framille. Ihan kuin tekokukkia!)
Nyt se on juostu. Jännitetty, lämmitelty, juostu, kylpylöity, syöty ja juhlittu. Aika 2:04. Olen itse ihan tyytyväinen, ensikertalainen, flunssainen, tukeva ja vähällä treenillä.
Koko tapahtuma oli, näin itsetarkkailumielessä, erittäin antoisa ja kasvattava. Jännitin. En saanut kunnolla nukuttua edellisenä yönä. Lähtöpaikalla parin tunnin odotus oli hyvää itsehillintäharjoitetta. Kaksi ensimmäistä kolmen kilometrin etappia tsekkasin juoksuajan rajapyykillä, jotta tiesin pysyväni suunnittelemassani ajassa. Sitten vain annoin mennä. Juoksin niin hyvin ja lujaa kuin jaksoin. Monen kokeneen juoksijan mielestä matka oli haasteellinen siinä olevien monien jyrkkienkin ylämäkien vuoksi.
Välillä meinasi usko loppua, ja käytin psyykkausmetodeinani esimerkiksi kolmentoista kilometrin kohdalla (kahdeksan jäljellä) normilenkkiä – kuvittelin, että nyt se vasta alkaa, tuttu juoksulenkki, kevyt ja helppo juosta. Kun jäljellä oli neljä kilometriä, alkoivat olla voimat jo melko lopussa ja muistelin vanhaa koulureittiäni, neljä kilometriä pitkää, ja mietin, kuinka helposti ja nopeasti sen pyyhkäisin. Nämä auttoivat hetkellisesti. Viimeiset pari kilometriä jaksoin pinnistää ajatellen, että kohta näen lapset. Miten ikävä voikaan tulla nopeasti – aika on niin suhteellinen käsite. Välillä juoksu virtasi, lopussa jokainen askel tuntui kestävän ikuisuuden.
Sääkin vaikutti: koko aamupäivän oli ollut paahteinen, helteinen päivä. Lähtiessä kevyttä pilviharsoa tuli paikka paikoin eteen, mutta välillä aurinko porotti todella kuumasti. Lähempänä maalia alkoikin olla jo melko pilvistä, ja ruokailun aikana alkoi sataa. Helteisillä osuuksilla meno oli rankkaa. Musta lippis oli värivalinnaltaan paahdeosuuksiin niin väärä (mutta kun se on se ainoa paras joka istuu niin ihanasti ja on turvallinen ja ja..).
Vaan niin se on, nälkä kasvaa syödessä. Kunhan tästä toivun (jalat melko pökkelöinä), alkaa treeni parempaa suoritusta kohti. Uusi puolimaraton, ainakin sama ensi vuonna. Kenties koko maraton? Ehkä myös triathlonia – siitä murun kanssa juttelimme iltaohjelmaa seuratessamme. Treenisuunnitelma kehkeytyy jo takaraivossa.
Hyvä minä. Olen ylpeä itsestäni!

Ajannäytön konkari

Kotiimme saapui ”uusi” ihanuus. Kello. Ihka oikea, vanha ehta seinäkello. Alunperin Turun sairaalan synnytyssalin seinällä aikaa näyttänyt. Voi vain miettiä, mitä on ollut mielessä 1900-luvun alun naisilla, kun he siellä laveteillaan tuskissaan ovat kuunnelleet kellon tikitystä, puoli- ja tasatuntien lyöntejä. Kuinka JUURI TÄMÄ kello on kertonut, mihin aikaan lapsi on syntynyt!

Maalta, komeron kätköistä vain vienosti pyytämällä se muutti meille keittiön oven yläpuolelle. Sain säädettyä sen aikaan, vedettyä käynti- ja lyöntipuolen ja jopa synkronoitua lyönnit sen näyttämään aikaan. Vähän se taitaa edistää, mutta mieluummin ajoissa kun myöhässä.

On se vaan melkoisen ihana.

Liinavaatekaapin aarteita

Vahvaa, käsinkudottua puuvillaa. Paksua, monta(kymmentä) vuotta käytössä ollutta. Sileäpintaiseksi kulunutta, pehmeää ja lujaa samanaikaisesti, niin kuin vain paras lakanakangas voi olla. Näitä aarteita löytyi ja muutti meille neljä aluslakanaa ja kymmenisen tyynyliinaa. Kaapissa seisseitä, taitoskohdistaan hieman tummuneita. Ei mitään, mitä valkopesu ja kuivaus auringossa ei korjaisi.
Tuota käsityön laatua voi vain ihailla! Aikana, jolloin kaikki on ollut työläämpää, ja vapaa-aika tuntematon käsite, on puolison isänäiti kirjonut kapioitaan. Arvostan, aidosti.

Mahtava lomapäivä

Tänään tutustuttiin hieman paikallisnähtävyyksiin. Käytiin Rosalan Viikinkikeskuksessa ja Bengtskärin majakalla. Lopuksi vielä Kasnäsiin syömään ja kylpylään uimaan.
Päivä oli mahtava, paljon nähtävää ja koettavaa. Lapset pääsivät ampumaan pitkäjousella, kiipesivät reippaasti majakan 252 porrasta ja matkustivat pienellä risteilyaluksella kuin merikarhut konsanaan. Poika ui ensimmäistä kertaa aikuisten altaassa ja tyttö taisi olla eniten mielissään suloisesta pehmokuutista.
 
Reissua olisi syytä hehkuttaa enemmänkin kuin mitä juuri nyt (kello 0:27) jaksan tehdä. Kuvat puhukoot puolestani. Upeat nähtävyydet (ja koettavuudet). Nyt illan helmi hetki, väsynyt mutta onnellinen. Kuuntelen vanhaa Björkiä (Homogenic, tjeu vaikkapa Unravel), käyn läpi ihanan onnistuneita valokuvia ja vain nautin omasta ajasta.

Kaikesta kokemastani huolimatta, tai ehkä juuri siksi, aivot askartelivat selkää rauhallisesti uidessa. Vain vedenalaiset äänet kuuluivat korvissani, kun oivalsin taas käyttäytyneeni ja toimineeni lähiaikoina aivan liian kaukana ihanteestani.
Toimikoon tämä siis muistutuksena itselleni: haluan olla -> olen: kaunis, naisellinen, hoikka, urheilullinen saaristolaisnainen. Olen huolehtivainen ja rakastava äiti lapsilleni, läheinen, luotettava, uskollinen ja rakastava puoliso miehelleni. Elän tietoisesti ja rakastaen itseäni ja kaikkea ympärilläni. Arvostan elämää ja olen kiitollinen. Olen inspiroiva, luotan intuitiooni, valokuvaan ja kirjoitan todella taitavasti (ja tuottoisasti, sori jos henkevyys katkesi).

NB: palaa tähän, jos (kun) lipsuu taas askel polulta harhasuuntaan.
(Tällaisia ihania portaita kapusimme Rosalassa. Lausutaan Ruusala, jooko ja kiitos. Eihän kukaan sano New York:kaan, vaan Nyy Jook, eikös niin. Ja nyt pilkunnillittäjän taitaa olla syytä painua unten maille.)

Eräretkeä ja suuntaviittoja

Uudet männynkävyt ovat niin kauniita. Ja se tuoksu, mahtavaa.

Äiti, miten soluhengittäminen voi olla palamista? Äiti, onko jumalaa olemassa? Äiti, syötiinkö ennenvanhaan leppäkerttuja ja koppakuoriaisia ruoaksi? Syvällistä pohdiskelua saunan lauteilla.
Tuntuu, että pienen tietovarastoa ja mielikuvitusta ei tarvitse paljon ruokkia, kun jo aivot käsittelevät, työstävät ja ymmärtävät. Valtavasti.

Pieni opastettu eräretki, ja taas pieni biologi, filosofi ja äidin sydämensulattaja sai korviensa väliin hurjasti uusia asioita. 
Itselle retki oli lapsen riemun lisäksi onnistunut valokuvausreissu. Tavallisia ja hieman epätyypillisempiäkin kohteita. En ollut koskaan ennen nähnyt rantakäärmettä!
Muuten viikko on ollut puuhakas. Paljon on tullut tehtyä, vielä enemmän oli suunnitelmissa mutta flunssa pihus verotti – verottaa vieläkin. Hus, mene pois jo! Pohdituttavat asiat verottavat myös.
Tein päätöksen erään tulevaisuuteen vaikuttavan asian suhteen vain intuition varassa. Kun olin päätöksen tehnyt, sille toki löytyi monia järkisyitä. Itselleni poikkeuksellisesti luovutan vallan ja vastuun toiselle asiassa, joka koskee suuresti omaa elämääni, ja vain luotan. Pelottaa, mutta haluan uskoa, että elämä kantaa, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia, että maailma vastaa luottamukseen olemalla luottamuksen arvoinen.

Hairy.

Aamun hysteriaa, kika kika. Vielä hauskempaa historiallisten assosiaatioiden kanssa: mikä aiheutti vanhan uskomuksen mukaan kämmeniin karvoja? Fairy puolestaan mainosti aiemmin olevansa niin hyvää käsille, että käsin tiskaavien kotiäitien kämmenetkin olivat kuin silkkiä vaan tiskausrupeaman jälkeen.

Silti, reps! (Olisi kenties syytä nukkua vähän enemmän, paremmin, pidemmälle.)

Potteja multaan!

Aurinko palasi!

Vihdoinkin oreganot, jotka ovat olleet luvattoman kauan sanomalehtipoteissaan, pääsivät kunnolla multaan. Mikä tunne taas möyhiä pöyhiä kuohkeaa multaa, haistaa sen tuore tuoksu, upottaa sormet kosteaan, viileään turpeeseen ja tehdä istutuksille ihanat oltavat.

Onneksi ei puuha tähän lopu. Josko tänään saisi askarreltua lupahakemuksen kasvihuoneelle. Ajatuksissa se siintelee jo valmiina, vanhat ikkunat on jo haettu. Enää lupa, suurin osa tarvikkeista ja toteutus uupuvat. Melkein valmista siis!

Pihalla kukkivat muuten puhalluskukatkin. Miten teillä?
%d bloggers like this: