Skip to content

Arkisto kohteelle

Ensimmäinen valokuvanäyttely

Selkeästi jälleen yksi etappi ammattilaisvalokuvaajan polulla otettu. Eilen kävin ripustamassa pikku apurin kanssa valokuvat Meri-aiheiseen valokuvanäyttelyyn, johon osallistuin lopulta viidellä kuvalla.
Pohdin valokuvia, joilla osallistuisin, pitkään. Meni hieromiseksi, taas. Kun sitä haluaisi, että ne kuvat olisivat oikeasti edustavia ja hyviä, mutta myös sellaisia, että ne iskisivät yleisöön ja asiakkaisiin. Lopulta rajasin vaihtoehdot kymmeniseen kuvaan, joita pohdin myös feben puolella, kiitollisena kaverien kommenteista. Se auttoi rajaamaan vielä muutamia pois.
Kommelluksia:
1) iPhoto tökki joidenkin kuvien kohdalla, ei näyttänyt kuin pienen ikonin. (voi olla käyttäjästäkin kiinni…)
2) Ikean Ribba-kehykset eivät kestä juuri minkäänlaisia töytäisyjä. Ikuiselle perfektionistille pienetkin dentit ovat kriisi. Siksi kotiin jäi yksi, jossa oli pari kuoppaa. Hyvä puoli Ikea-kehyksissä on, että sarjoista saa yhtenäisiä, ja niitä voi suurella todennäköisyydellä jatkaa myöhemmin samanlaisilla.
3) Minulla oli kiire. Kuka on yllättynyt, nostaa käden pystyyn? Ei näy viittaajia, sitähän minäkin. Koska jäljestä ei voi (=halua) tinkiä, lähipiiri ja oma päänsisus kärsivät.
4) Tilasin valokuvien tulostajalta valokuvakehysten, en passe partoutien, kokoisia kuvia. Tämä olikin lopulta vain hyvä juttu, osassa kuvista käytin vaakakuvien sijaan pystykuvia ja pastiksia, lopuissa jätin pastikset pois.
5) Tytär tuli kipeäksi näyttelyn pystytyspäivänä. Lisäsi hektisyyttä ja vei tukijoukoista pois yhden aikuisen. Kaikki meni lopulta sittenkin hienosti.
Opetuksia:
1) Meillä on todella mukava valokuvajaosto. Ja monikielinenkin: pääsin eilen illalla puhumaan suomea, ruotsia ja englantia. Huraa, hyvä me!
2) Kotona kannattaa aina pitää muutamaa valokuvakehystä varuiksi, koska hätäisestä Ikea-reissusta jää helposti vain pissanmaku suuhun.
3) Sattumalle kannattaa aina jättää tilaa, olla varautunut mahdollisimman moneen ja hyväksyä, että kaikkia osa-alueita vain EI voi kontrolloida. Go with the flow.
Jälleen yhtä kokemusta rikkaampana yrityksen nettisivujen askartelujen pariin takaisin (huraa, olen niin iloinen että nekin etenevät!!) ❤

CV ja muuta business -arkea

Pitkästä aikaa CV:n päivitystä, LinkedIn -profiilin ajantasaistamista ja työhakemuksen työstöä. (Ja profiilikuvien päivitystä – voi hyvänen aika.) Kuinka paljon itseään saa, ja pitää, markkinoida? Olen tottunut suomalaiseen jähmeyteen, vähättelyyn, kaikenlaisen kehuskelun välttämiseen ja siksi kirjoittamani arveluttaa. Vaan eikös työnhakutilanteessa, jos missä, ole tarkoitus nimenomaan tuoda omat hyvät puolensa (toki realistisesti) esiin? Hakemuksestani ei saa jenkkiläistä hypetystä kyllä mitenkään, mutta olenko täkäläiseen makuun liian itsevarma? No, uskon vakaasti ”kukas se kissan hännän nostaa ellei kissa itse” -sananlaskuun ja haluan luottaa omaan ammatilliseen arvooni. Paistakoon se myös hakemuksestani ja CV:stäni. Olen sitä mieltä, että olen lottopotti työnantajalle.
En ole suinkaan luopumassa yrityksestäni, vaan eteen tuli sen verran houkutteleva tarjous kehittää omaa osaamistani valmentamisessa ja saada siitä vielä palkkaa, että jos saan hierottua homman mukavan osa-aikaiseksi jotta voin käyttää osan arkiajastani myös omaan yritykseeni, niin totta pahus sen aion napata!
Vaan on tämä oma yritys sen verran mahtavaa olemista, itse kun voi määritellä, mihin suuntaan haluaa asioita junailla ja tällä tahdonvoimalla ja energiallahan asiat menevät toivottuun suuntaan, vaikka välillä väkisin kivimuurin läpi.. Kukapa oravanpyörässä kitunut ei nauttisi, kun on itse omassa yrityksessään toimitusjohtajana ja voi kuvata LinkedIn:ssä omaa tehtäväänsä seuraavasti: Building up a creative, agile company focusing on photography, writing, design, mindfullness and well-being.
Ps. Olin ottanut kuvan TYHJÄSTÄ pyykkikoristamme, jonka olin saanut epäinhimillisin ponnistuksin ja pesukoneen yltiöpäisellä käytöllä tyhjäksi. Siirsin kuvan muiden muassa autuaana koneelleni. iPhoto sekosi, jumiutui ja uudelleen käynnistettäessä oli tyynesti poistanut kuvat. Pyykkikorimme, maailmankaikkeuden säätelylogiikan mukaan, siis yksinkertaisesti EI VOI olla tyhjä. Kaikki todistusaineisto, joka puhuu tätä vastaan, tuhotaan, MOT ja per se.

Aamu ja facebook.

Mahtava aamunavaus. Herätys klo 6, juoksulenkille otsalampun kera. Meri oli aivan tyyni, luonto vaiti. Näin voi alkaa vain upea päivä!
Näin kerroin aamustani tänään Facebookissa.

Jätin kertomatta, miten hyvältä tuntui juosta. Miten mahtavaa olikaan rauhassa, hiljaisessa luonnossa, vain oman hengitykseni ääni säestäen askeliani, olla rauhassa omien ajatusteni kanssa.

Jätin kertomatta, miten ihanalta tuntui lenkin jälkeen ulkona venytellessäni nähdä ikkunasta lasten päät, kun he tulivat yläkerrasta, jo hienosti ja reippaasti päivävaatteissa, hampaidenpesulle ja ulkovaatteita pukemaan. Miten sydän oikein sykähti, kun tarkkailin heitä heidän huomaamattaan. Miten mahtavaa oli tulla eteiseen, rutistaa heitä ja saada halauksia itsekin. Miten taas tunsin sydämeni pakahtuvan rakkaudesta heitä kohtaan. Miten ylpeänä toivotin heille hyvää päiväkoti- ja esikoulupäivää, asettelin takin vetoketjua vielä ylemmäs kiinni, ettei viima pääse puremaan.

Jätin kertomatta, miten ylpeä olin puolisostani, joka oli hoitanut aamupuuhat koiran ja perheen kanssa siihen malliin, että tämä näky kohtasi minua lenkiltä tullessani. Miten ihanalta tuntui huikata hänelle ”Huomenta!”. Tai miten ihanalta tuntui aamulla herätä hänen vierestään, kuinka herätyksen soitua hän, vielä aivan unessa, otti käteni omaansa. Miten ihanaa minusta oli, että hän veisi lapset päiväkotiin ja ulkoiluttaisi koiran.

Jätin kertomatta, kuinka kauhealta koiranpentumme haisi ulkona, kun tulin juoksulenkiltä. Se oli istunut omaan kakkaansa sisällä. Kuinka ällöttävältä se näytti ja löyhkäsi, ja miten huokasin sisäänpäin ajatellen tulevaa puuhaani, koiran jynssäystä. Miten pahalta sisällä vieläkin haisi sattuneen johdosta.

Jätin kertomatta, kuinka juostessani naamaani satoi räntää. Siis mitä? Lokakuun kahdeksantena? Ulkona oli neljä astetta ”lämmintä” ja räntää läpsi pieninä, kylminä, märkinä hiutaleina kasvoilleni otsalampun valossa. Liian kylmää minun makuuni, liian aikainen talvi, mikään ei ole valmista, en varsinkaan minä.

Jätin kertomatta miljoona muutakin asiaa. Valikoimme itse, mitä kerromme ulospäin elämästämme – ja mitä alleviivaamme itsellemme. Haluan panostaa myönteisyyteen, siksi en yleensä kerro ”huonoja” uutisia febessäkään. Joidenkin febe-profiili on kuin sairaskertomus, toisten taas ryyppyreissuihannointia, mitä kenelläkin. Toisilla profiili ei päivity koskaan, toisilla maanisesti vartin välein. Kovin syvällisiä tulkintoja henkilön oikeasta elämästä ei kuitenkaan – kuten tämänaamuisesta omakohtaisesti voin todeta – näistä mistään kannata tehdä.

Tulipahan taas päästyä johtopäätöksissään melko turhiin truismeihin. Huoh. Jatkan muita puuhia. Over and out.
%d bloggers like this: