Skip to content

Arkisto kohteelle

Toivo

Toivo on ihmeellinen asia. Mistä se kumpuaa? Annetaanko se ihmiselle jonkin ylemmän toimesta, vai onko se sisäsyntyistä? Jos se on sisäsyntyistä, säätelyjärjestelmällämme vaikuttaa välillä hieman toimintahäiriöitä. Joskus tuntuu, että elo on aivan kökköä. Että kaikki menee pieleen. Mikään ei toimi. On kerrassaan toivotonta.
Miten hyvältä tuntuukaan huomata, että väliaikaisen nuupahduksen jälkeen taas tuntee, että elämä on täynnä toivoa. Että kaikkien unelmien toteutuminen on sittenkin mahdollista. Että ne tärkeimmät asiat ovat sittenkin turvassa. Eikä lisääntyvä valon määräkään yhtään haittaa. Se tuo mukanaan lupauksen lämmöstä, kesästä, ilosta, onnesta.
Ilo ja toivo taitavat muutenkin kulkea käsi kädessä. Toinen toistaan ruokkien. Toivottamana ilon pilkahduksia ei huomaa, tuntuu, ettei niitä olekaan. Kun on toivoa, näkee iloa pienissäkin asioissa. Raikas ulkona kuivatetun tuoksun tulvahtaminen levitettävästä lakanasta voi tehdä kerrassaan autuaaksi.
Toivottavasti. Toivoa on. Toivon, toden totta. Ihana asia. Iloinen, hyvä elämä!

Ajatusta ei voi halata.

Katsoin pitkästä aikaa elokuvan Tous les matins du monde. Musiikki kosketti syvältä ja itse elokuva herätti muistoja ja sai pohtimaan.

Millaista olisi olla vaimo, jonka kuoltua puoliso voisi todeta 12 vuoden päästä, etteivät lakanat ole viilenneet vieläkään?
Millaista olisi osata soittaa jotakin instrumenttia niin hyvin?

Miksi ihmisellä on kyky kaivata jotakin (yleensä menettämäänsä) niin paljon, että pystyy kuvittelemaan tämän luokseen?

Monsieur de Sainte-Colombe soittaa gambaansa ja muistelee vaimoaan.

Uskon, että tavallaan kuollutkin elää niin kauan, kun joku muistelee häntä tai on jotenkin muuten ajatuksissa. Parhaiden kirjailijoiden ajatukset elävät kirjoissa pitkään näiden kuoleman jälkeen. Säveltäjien musiikki elää, vaikka säveltäjästä itsestään ei ole edes luita muistuttamassa maallisesta tomumajasta. Suvussa muistellaan mahtavaa matriarkkaa tai rakasta äidinäitiä, tämän sanoja, tekoja, silmien pilkettä. Tai äiti muistelee lastaan niin, että sydän pakahtuu.

Ehkä elämän tarkoitus onkin elää niin hyvä elämä, että mahdollisimman moni muistelee mahdollisimman pitkään mahdollisimman hyvällä.

Nimetön

Tunsin sut luonani enkelin siivin
Kun unessa katsomaan pientäni hiivin
Näin hymysi, kauniit silmäsi kirkkaat
”Äiti” sä hennosti unessa virkkaat.
En koskaan voi paijata poskesi nukkaa
Tai neuloa sulle pikkuista sukkaa
Ei jaksanut elosi kauan sua kantaa
En voinut paljoa sulle mä antaa
Vaan usko tämä, rakas lapseni pien
Äidin sydämessä säilyt, muistos kanssani vien.
 9+1 040313.

%d bloggers like this: