Ajatusta ei voi halata.
Katsoin pitkästä aikaa elokuvan Tous les matins du monde. Musiikki kosketti syvältä ja itse elokuva herätti muistoja ja sai pohtimaan.
Millaista olisi olla vaimo, jonka kuoltua puoliso voisi todeta 12 vuoden päästä, etteivät lakanat ole viilenneet vieläkään?
Millaista olisi osata soittaa jotakin instrumenttia niin hyvin?
Miksi ihmisellä on kyky kaivata jotakin (yleensä menettämäänsä) niin paljon, että pystyy kuvittelemaan tämän luokseen?
Uskon, että tavallaan kuollutkin elää niin kauan, kun joku muistelee häntä tai on jotenkin muuten ajatuksissa. Parhaiden kirjailijoiden ajatukset elävät kirjoissa pitkään näiden kuoleman jälkeen. Säveltäjien musiikki elää, vaikka säveltäjästä itsestään ei ole edes luita muistuttamassa maallisesta tomumajasta. Suvussa muistellaan mahtavaa matriarkkaa tai rakasta äidinäitiä, tämän sanoja, tekoja, silmien pilkettä. Tai äiti muistelee lastaan niin, että sydän pakahtuu.
Ehkä elämän tarkoitus onkin elää niin hyvä elämä, että mahdollisimman moni muistelee mahdollisimman pitkään mahdollisimman hyvällä.
Jakomäki:
No comments yet
