Siirry sisältöön

Arkisto kohteelle

Lattiatasolla

Eteisen lattia alkoi olla kulahtanut. Tosi kulahtanut.   
 Se on maalattu viimeksi Uulan lattiamaalilla nelisen vuotta sitten, ja toki nähnyt melkoisesti (perhe-)elämää sinä aikana. Lisäksi lattian laudat ovat kapeaa, elänyttä soiroa, joiden välissä kerään-kaiken-lian-enkä-suostu-puhdistumaan-millään-ähäkutti -raot. Päätin testata toisessa kohteessa seinän tasoittamiseen käyttämääni puukittiä rakoihin. Kittasin, siistin käsin ja jynssäsin laudat puhtaaksi rapatessa roiskuneesta.   

 Annoin kuivua ja maalasin Betoluxit pintaan. Ai että. Silmä lepää. Puhtaanvalkoisen ja melkein kolmesataavuotiaan hirren kontrasti vain on kertakaikkisen kaunis.    Portaikon alla olevan vaatesäilytyspaikan olen rakentanut jo aiemmin. Seinällä on valkoiseksi maalattu vanha Söderlångvikin kartanon omenalaatikko kenkätelineenä ja sen yläpuolella pari Hallénin taitettavia ripustuskoukkuja lisäsäilytystilana.  Piskuisista oksanpätkistä juurruttamani murattikin alkaa pikkuhiljaa kurotella tukitolppaa ylös!

Puh pah peloista pois

Elämä opettaa niitä, jotka ovat valmiita oppimaan. 

Ehkä johtuu luonteestani, ehkä karmasta tai ihan vain asiat sattuvat menemään niin, että kohtaan pahimmat pelkoni. Ne suorastaan hierotaan naamaani niin, etten voi olla huomioimatta niitä. Joku on kuvannut tapaani olla ja elää ”menen rekan eteen ja pysäytän sen – tai ainakin yritän”. Joku toinen vain on ystävällisesti todennut minun olevan ihailtavan rohkea. Niin tai näin. Lapsena juoksin suolle, koska pelkäsin soita. Suonsilmäke söi toisen saappaani mutta lakkasinpahan  (hah mikä sanaleikki) pelkäämästä soita.

Elämä tuntuu järjestävän minulle oppimiskokemuksen toisensa jälkeen. Ja koska olen ilmeisen kovapäinen, (joskus) yleensä pieni näpäytys ei riitä vaan tulee tiilellä päähän. Heräänpähän ainakin pohtimaan, miksi näin ja mitä voin oppia. 

Tietoisena eläminen aallonpohjassa on joskus kamalan vaikeaa. Olisi helpompaa antaa tunteiden viedä, upota, märehtiä, voivotella. Vaan kypsään 37 vuoden ikääni mennessä olen huomannut, että jos en ota vastoinkäymisestä opiksi, uusi, ja yleensä rankempi, saman aiheen opetus seuraa kyllä. Siispä pari askelta omasta vellomisesta poispäin ja antropologina objektiivisesti tarkastelemaan omaa elämää, sen tapahtumia, heränneitä tunteita ja ajatuksia. Mitä voin ottaa opiksi.

Toivottavasti olen taas oivaltanut jotain olennaista, etten tarvitse samasta aiheesta uutta oppituntia. Heittäydyn elämän virtaan luottavaisin mielin. Elämä antaa, elämä kantaa. Ainakaan en pelkää elää.

Puolikuu on noussut punaisena, kaskaat sirittävät ja katselen tähdenlentoja. Elämä on hyvä(ä), sittenkin.   

%d bloggers like this: