Siirry sisältöön

Posts from the ‘Juoksu’ Category

Voi Kroppani sentään!

Käykäähän kaikki tykkäämässä Kuntokeskus Kroppanin sivuista😊 Siellä mitä ilmeisimmin pidetään Sana Designin kuvista ja tulokset ovat tehokkaita, kun kuvakin laihtuu niin, että vesileimat kaventuvat pois😂 No, joutavathan nuo hyttysenpuremat nilkat leikkaantuakin. Kiitos sinulle tarkkasilmäinen bloginseuraajani, joka huomasit tämän❤️

Ps. Koko postaus, jossa mukana kyseinen kuva, täällä. Pyöräillen saaristoa koluamassa. 

Kuntokuuri

Välillä toooosi henkilökohtaista. Olen saanut yllättävän paljon kyselyitä, miten kroppani on niin timmi. (Olen aikoinaan ollut melkoisen tuhdissakin kunnossa.) Mikä on kuntosaliohjelmani? Jokin erityinen dieetti? Salaisuuteni? No tässäpä tämä.

Salaojan (tai vaihtoehtoisesti puron) kaivuuta. Sepelin ja maa-aineksen lapiointia ja kärräystä paikasta toiseen. Puiden kaatoa, sahausta, oksasavottaa. Taimien istutusta. Talon ja pihan raivausta. Rakentamista ja remontointia. Lasten kanssa fillarointia suunnilleen kaikkialle, yksi takana turvaistuimessa antamassa reilun 10 kilon lisäpunnuksen. Kuurausta nöyrästi polvillaan. Usein yksi 10-kiloinen joka suuntaan tempova interaktiivinen jumppapallo lantiolla mukana keikkumassa arjen askareissa (mm. kokkaus, imurointi ym.) Matalalentoa ilman siipiä. Välillä syvää kyntöä nokka turpeessa. Terveellistä ruokaa (ed. main. lapset). Santsaaminen = lasten ruoantähteiden syömistä (kun ei niitä raaski kompostiinkaan laittaa). Ei kyllä tulisi mieleenkään lähteä normipäivän jälkeen punttikselle.

Mitä sanotte, olisiko fitness farmille tulijoita? Luvassa mustelmia, naurua ja ehkä välillä kyyneliäkin. Jo katsominen saattaisi hengästyttää huonompikuntoiset😜 

   

Aamu ja facebook.

Mahtava aamunavaus. Herätys klo 6, juoksulenkille otsalampun kera. Meri oli aivan tyyni, luonto vaiti. Näin voi alkaa vain upea päivä!
Näin kerroin aamustani tänään Facebookissa.

Jätin kertomatta, miten hyvältä tuntui juosta. Miten mahtavaa olikaan rauhassa, hiljaisessa luonnossa, vain oman hengitykseni ääni säestäen askeliani, olla rauhassa omien ajatusteni kanssa.

Jätin kertomatta, miten ihanalta tuntui lenkin jälkeen ulkona venytellessäni nähdä ikkunasta lasten päät, kun he tulivat yläkerrasta, jo hienosti ja reippaasti päivävaatteissa, hampaidenpesulle ja ulkovaatteita pukemaan. Miten sydän oikein sykähti, kun tarkkailin heitä heidän huomaamattaan. Miten mahtavaa oli tulla eteiseen, rutistaa heitä ja saada halauksia itsekin. Miten taas tunsin sydämeni pakahtuvan rakkaudesta heitä kohtaan. Miten ylpeänä toivotin heille hyvää päiväkoti- ja esikoulupäivää, asettelin takin vetoketjua vielä ylemmäs kiinni, ettei viima pääse puremaan.

Jätin kertomatta, miten ylpeä olin puolisostani, joka oli hoitanut aamupuuhat koiran ja perheen kanssa siihen malliin, että tämä näky kohtasi minua lenkiltä tullessani. Miten ihanalta tuntui huikata hänelle ”Huomenta!”. Tai miten ihanalta tuntui aamulla herätä hänen vierestään, kuinka herätyksen soitua hän, vielä aivan unessa, otti käteni omaansa. Miten ihanaa minusta oli, että hän veisi lapset päiväkotiin ja ulkoiluttaisi koiran.

Jätin kertomatta, kuinka kauhealta koiranpentumme haisi ulkona, kun tulin juoksulenkiltä. Se oli istunut omaan kakkaansa sisällä. Kuinka ällöttävältä se näytti ja löyhkäsi, ja miten huokasin sisäänpäin ajatellen tulevaa puuhaani, koiran jynssäystä. Miten pahalta sisällä vieläkin haisi sattuneen johdosta.

Jätin kertomatta, kuinka juostessani naamaani satoi räntää. Siis mitä? Lokakuun kahdeksantena? Ulkona oli neljä astetta ”lämmintä” ja räntää läpsi pieninä, kylminä, märkinä hiutaleina kasvoilleni otsalampun valossa. Liian kylmää minun makuuni, liian aikainen talvi, mikään ei ole valmista, en varsinkaan minä.

Jätin kertomatta miljoona muutakin asiaa. Valikoimme itse, mitä kerromme ulospäin elämästämme – ja mitä alleviivaamme itsellemme. Haluan panostaa myönteisyyteen, siksi en yleensä kerro ”huonoja” uutisia febessäkään. Joidenkin febe-profiili on kuin sairaskertomus, toisten taas ryyppyreissuihannointia, mitä kenelläkin. Toisilla profiili ei päivity koskaan, toisilla maanisesti vartin välein. Kovin syvällisiä tulkintoja henkilön oikeasta elämästä ei kuitenkaan – kuten tämänaamuisesta omakohtaisesti voin todeta – näistä mistään kannata tehdä.

Tulipahan taas päästyä johtopäätöksissään melko turhiin truismeihin. Huoh. Jatkan muita puuhia. Over and out.

Puolimaraton

(Juoksukuvia ei ole. En kaivanut edes kameran kännykkää esiin, vaan keskityin vain juoksuun. Mielenkiintoista nähdä, mitä paikalla olleet valokuvaajat ovat kuvanneet. Sen sijaan laitan nämä mahtavat kukannuput ja niistä auenneet kukkaloistot framille. Ihan kuin tekokukkia!)
Nyt se on juostu. Jännitetty, lämmitelty, juostu, kylpylöity, syöty ja juhlittu. Aika 2:04. Olen itse ihan tyytyväinen, ensikertalainen, flunssainen, tukeva ja vähällä treenillä.
Koko tapahtuma oli, näin itsetarkkailumielessä, erittäin antoisa ja kasvattava. Jännitin. En saanut kunnolla nukuttua edellisenä yönä. Lähtöpaikalla parin tunnin odotus oli hyvää itsehillintäharjoitetta. Kaksi ensimmäistä kolmen kilometrin etappia tsekkasin juoksuajan rajapyykillä, jotta tiesin pysyväni suunnittelemassani ajassa. Sitten vain annoin mennä. Juoksin niin hyvin ja lujaa kuin jaksoin. Monen kokeneen juoksijan mielestä matka oli haasteellinen siinä olevien monien jyrkkienkin ylämäkien vuoksi.
Välillä meinasi usko loppua, ja käytin psyykkausmetodeinani esimerkiksi kolmentoista kilometrin kohdalla (kahdeksan jäljellä) normilenkkiä – kuvittelin, että nyt se vasta alkaa, tuttu juoksulenkki, kevyt ja helppo juosta. Kun jäljellä oli neljä kilometriä, alkoivat olla voimat jo melko lopussa ja muistelin vanhaa koulureittiäni, neljä kilometriä pitkää, ja mietin, kuinka helposti ja nopeasti sen pyyhkäisin. Nämä auttoivat hetkellisesti. Viimeiset pari kilometriä jaksoin pinnistää ajatellen, että kohta näen lapset. Miten ikävä voikaan tulla nopeasti – aika on niin suhteellinen käsite. Välillä juoksu virtasi, lopussa jokainen askel tuntui kestävän ikuisuuden.
Sääkin vaikutti: koko aamupäivän oli ollut paahteinen, helteinen päivä. Lähtiessä kevyttä pilviharsoa tuli paikka paikoin eteen, mutta välillä aurinko porotti todella kuumasti. Lähempänä maalia alkoikin olla jo melko pilvistä, ja ruokailun aikana alkoi sataa. Helteisillä osuuksilla meno oli rankkaa. Musta lippis oli värivalinnaltaan paahdeosuuksiin niin väärä (mutta kun se on se ainoa paras joka istuu niin ihanasti ja on turvallinen ja ja..).
Vaan niin se on, nälkä kasvaa syödessä. Kunhan tästä toivun (jalat melko pökkelöinä), alkaa treeni parempaa suoritusta kohti. Uusi puolimaraton, ainakin sama ensi vuonna. Kenties koko maraton? Ehkä myös triathlonia – siitä murun kanssa juttelimme iltaohjelmaa seuratessamme. Treenisuunnitelma kehkeytyy jo takaraivossa.
Hyvä minä. Olen ylpeä itsestäni!
%d bloggers like this: