Siirry sisältöön

Posts from the ‘Uncategorized’ Category

Nimetön

Tunsin sut luonani enkelin siivin
Kun unessa katsomaan pientäni hiivin
Näin hymysi, kauniit silmäsi kirkkaat
”Äiti” sä hennosti unessa virkkaat.
En koskaan voi paijata poskesi nukkaa
Tai neuloa sulle pikkuista sukkaa
Ei jaksanut elosi kauan sua kantaa
En voinut paljoa sulle mä antaa
Vaan usko tämä, rakas lapseni pien
Äidin sydämessä säilyt, muistos kanssani vien.
 9+1 040313.

Voi kukka!

Niin kauniita. Lehdet salaattiin, kukat piristämään mieltä. Kuka nämä nimesi rikkaruohoksi? (No minäkin ainakin pyykkipäivänä, kun yrittää saada lasten vaatteista voikukan maitotahroja pois.)

Hermeitä

Äidin reipas apuri auttaa.
 Lehtikomposti täyttyy, kun pihalta tulee kaislasilppua. Äiti askartelee, nimittäin.
 Herneet ovat vihdoinkin edes mainittavissa mitoissa. Meillä istutus jäi viime tinkaan, hävettävän myöhään. Herneet (lasten suussa hermeet) voisivat kukkia jo. Meillä niissä on 15-senttiset varret. Onhan sekin jo jotain.
Se on jopa niin jotakin, että teimme lasten kanssa toivioretken merenrantaan ja haimme sieltä pitkiä kaisloja, joista punoin herneille tukikehikon. 
 Ehkä punominen on hieman liian yliampuva termi kaislarunkojen vuorotellen pujottelulle.
 Kiinnityskin hoitui luomuvoimin. Kärhöä kasvaa koristevadelmien rungossa valtavasti, ja se on sopivan taipuisaa.
 Rakennelma on melkoisen hulppea ottaen huomioon taimien pikkuriikkisyyden, mutta ainakin se valaa uskoa kasveille. Onpahan jotakin, mihin tähdätä!
Se myöskin näyttää kauniilta. Ja visuaalisuushan on vähintään yhtä tärkeää kuin hyödynnettävyys, eikö? 

Mummon Arabia

Sain tämän Arabian kannun mummolta joskus alle teini-ikäisenä. Varjelin sitä suurena aarteena kapioarkussani, johon keräsin astioita ja muita tarpeellisuuksia tulevaa kotiani varten.

Arkku meni menojaan lähisukuun ja jäi sille tielleen, eikä se silloin harmittanut. Kannu muutti mukanani asunnosta toiseen. Edellisessä kodissa oli varsin moderni tyyli, ja vaasi keräsi pölyä kaapin takaosassa koko kahdeksan vuoden ajan. Jostain syystä en sitä kuitenkaan antanut/myynyt/tjtn pois, vaikka näin toiminkin kaiken tarpeettoman kanssa. Tämä säilyi, kuin odottaen.

Odotus palkittiin. Keittiössä, astiakaapin päällä se näyttää siltä, kuin olisi ollut siinä viimeiset – noh, ainakin 50 vuosikymmentä. Muutama hiushalkeama sisällä, mutta pitää veden sisällään.

Rahallisesti ei varmaankaan hurjan arvokas, mutta tunnearvoltaan mittaamaton.

Ajannäytön konkari

Kotiimme saapui ”uusi” ihanuus. Kello. Ihka oikea, vanha ehta seinäkello. Alunperin Turun sairaalan synnytyssalin seinällä aikaa näyttänyt. Voi vain miettiä, mitä on ollut mielessä 1900-luvun alun naisilla, kun he siellä laveteillaan tuskissaan ovat kuunnelleet kellon tikitystä, puoli- ja tasatuntien lyöntejä. Kuinka JUURI TÄMÄ kello on kertonut, mihin aikaan lapsi on syntynyt!

Maalta, komeron kätköistä vain vienosti pyytämällä se muutti meille keittiön oven yläpuolelle. Sain säädettyä sen aikaan, vedettyä käynti- ja lyöntipuolen ja jopa synkronoitua lyönnit sen näyttämään aikaan. Vähän se taitaa edistää, mutta mieluummin ajoissa kun myöhässä.

On se vaan melkoisen ihana.

Liinavaatekaapin aarteita

Vahvaa, käsinkudottua puuvillaa. Paksua, monta(kymmentä) vuotta käytössä ollutta. Sileäpintaiseksi kulunutta, pehmeää ja lujaa samanaikaisesti, niin kuin vain paras lakanakangas voi olla. Näitä aarteita löytyi ja muutti meille neljä aluslakanaa ja kymmenisen tyynyliinaa. Kaapissa seisseitä, taitoskohdistaan hieman tummuneita. Ei mitään, mitä valkopesu ja kuivaus auringossa ei korjaisi.
Tuota käsityön laatua voi vain ihailla! Aikana, jolloin kaikki on ollut työläämpää, ja vapaa-aika tuntematon käsite, on puolison isänäiti kirjonut kapioitaan. Arvostan, aidosti.

Sadetta ja myrskyä

Hurja myrsky. Valtavasti vettä, tuima tuuli. Ihanaa, että luonto saa tarvitsemaansa kosteutta! Alkoi olla jo niin kuivaa. Kallion päällä kasvava nurmi kulottuu niin helposti, ja vain istutuksia raaskii kastella ostovedellä.

Luonto on aina niin kaunis, kunhan vain osaa katsoa oikein.

Hallaa

Hallaa luvattu yöksi ja ihanat pienet taimet vasta hennosti sirkkalehtiään availevat.

Hallaharso vielä rautakaupassa, joten tottahan toki kasvitkin yöksi peitellään!

Ei muuten ihme, että ”Alavilla mailla hallan vaara” on äänestetty suomen kauneimmaksi lauseeksi. Sitä kielellä pyöritellessä on kuin kinuskikarkkia makustelisi!

Itsetunto, palaute ja hyvinvointi

Miten pystyisin pitämään itsetuntoni hyvänä, vaikken saisikaan (ulkopuolista) myönteistä palautetta? Pystynkö itse antamaan itselleni niin hyvää, syvää ja kattavaa palautetta, että se kattaa kaiken palautteensaamisen tarpeeni? Kaipaanko jotenkin epätavallisen paljon palautetta? Onko kummallista toivoa kiitosta, kun on omasta mielestään tehnyt jonkin asian hyvin? Vai onko tosiaan niin, että palautteen saa vain, jos on tehnyt jotain huonosti, silloin haukkujen muodossa?

Miksi ylipäänsä tarvitsen palautetta niin paljon? Miksen luota omaan arviooni asiasta? Miten saisin kehityttyä tässä? Itsetunnon jamani vaikuttaa olennaisesti hyvinvointiini (vai toisinpäin?), siksi haluaisin hyvän itsetunnon. Vahvan itseluottamuksen. Uskon siihen, että osaan ja pystyn. Luottamuksen siihen, ettei haittaa, vaikka joskus sössii. Ja luottamuksen siihen, että pääosin onnistun.

Minun onnellisuuteni ja hyvinvointini ei ole kenenkään muun kuin itseni vastuulla. Jos ja kun hyvinvointini on niin vahvasti itsetuntosidonnainen, joka taasen on palautesidonnainen, voisin sitoutua siis – hyvinvointini nimissä – antamaan itse itselleni palautetta. Arvioimaan kaikkea tekemääni hetkeksi, pohtimaan, miten onnistuin. Myönteistä, tai rakentavaa kielteistä, palautetta. Ja kehittyminen palautteen perusteella.

Onnellisuutenikin on omalla vastuullani. Siihen taasen auttaa jälleen kerran vanha viisaus: onnellisuus on tie, ei päämäärä. Onnellisuus ei ole jotain, mikä tapahtuu joskus tulevaisuudessa, se on tässä ja nyt, jos päätän niin.

Päätän olla onnellinen.

Päätän huolehtia hyvinvoinnistani. Monella tapaa. Kannan itse vastuuni omasta elämästäni.

Halaus koko maailmalle ja siten myös itselleni!

Facebook

Yksi Facebook -kavereistani postasi, että lähtee fb:stä tai siivoaa kaverilistaltaan kaikki ne kaverit, joiden päivitykset pilaavat hänen päivänsä. Hän ihmetteli, että lähiverkostot ovat vain fb:n varassa ja elämän isot murheet ja huolet voidaan jakaa vain siellä, ihan osattomienkin murheeksi ja huoleksi.

Ensimmäinen reaktio: poistin oman, viimeisimmän postaukseni. Ajattelin tottakai sen aiheuttavan liikaa angstia tälle kaverille.

Toinen reaktio: menin puolustuskannalle. Mielestäni febe on yksi nykyisistä sosiaalisuuden muodoista. Sitä kautta voi oppia tuntemaan ihmisen ainakin jollain tasolla – niiltä osin kuin tämä haluaa itsestään asioita paljastaa. Sieltä voi löytää vanhoja tuttavuuksia ja ylläpitää ainakin jollakin tasolla nykyisiä.

En yritäkään väittää, että febe korvaisi oikeaa olkapäätä tai aidosti kuuntelevaa ystävää. Sillä on haittapuolensa, nettiaddiktiosta lähtien. Kuitenkin. Sen sijaan, että istuisin yksin neljän seinän sisällä ihmetellen, mitä ystäväni nyt tekevät, tiedän heidän tekemisensä ja jossain määrin kuulumisensa. Jos jonkin statuspäivitys vaikuttaa sellaiselta, että olkapää tai kuunteleva korva olisi paikallaan, otan luurin käteen ja soitan ystävälle, tai laitan sähköpostia. Sovimme tapaamisesta. Mielestäni febe on yksi tukiverkko, kaveruuksien ja ystävyyksien ylläpitokeino siinä kuin muutkin. Varmaankin on ollut aikanaan niitä, jotka kritisoivat kirjettä oikean keskustelun sijaan? Puhelua fyysisen läsnäolon asemesta?

Kritiikin toinen osa, se, että kaverin päivä menee pilalle toisten statuspäivityksistä, hmm.. Noh. Jos näin on, että joidenkin kavereiden statuspäivitykset tosiaan angstaavat niin isosti, sitten voipi laittaa blokkaukset näiden henkilöiden päivityksistä, tai peräti poistaa kaverilistalta. Tai lähteä itse pois febestä. Meille muille se on hyvä keino purkaa sydäntään ja jakaa ilonsa. Harva meistä varmaankaan kuvittelee virtuaalihalin korvaavan oikeaa rutistusta?


%d bloggers like this: