Olen lähiaikoina joutunut päässyt pohdiskelemaan paljonkin omaa itseäni ja elämääni. Miksi minulle tulee hyvin samantyyppisiä haasteita uudelleen ja uudelleen, mikä oppi minulta jää ymmärtämättä, kun elämä paukuttaa yhä isommalla tiilellä otsaan, jotta ymmärtäisin?
Eräs oivallukseni on omana vanhempana toimiminen itselle. Sen logiikan mukaan, olivat biologiset vanhemmat elossa tai eivät, olivatpa hyviä vanhempia tai eivät,jossain vaiheessa tulisi jokaisen itse ymmärtää ottaa vastuu omasta elämästään. Kaikilta osin. Kuten nyt äitinä autan pieniä lapsiani ymmärtämään rajat ja noudattamaan niitä sekä annan rakkautta, tukea ja turvaa, minun pitäisi näitä samoja lainalaisuuksia tarjota itselleni.
Tämä tarkoittaa siis, että huolehdin esimerkiksi omasta fyysisestä hyvinvoinnistani, katson itseni perään etten mässäile liikaa tai syö liian epäterveellisesti, vaan pyrin terveelliseen, puhtaaseen ja säännölliseen ruokavalioon ja puutun asiaan, jos en toimi oikein. Huolehdin riittävästä levosta enkä anna itseni valvoa liian myöhään (paitsi joskus poikkeustilanteissa). Kehun itseäni, kun saan jotain hyvää aikaiseksi tai olen ollut erityisen taitava tai ahkera. Näen itseni kauniina ja hyvänä, ihan kuten vanhempi näkee lapsensa. Ja kaikkea muuta vastaavaa. Tämä toimii kaikilta osin, niin fyysisessä, sosiaalisessa, henkisessä kuin taloudellisessakin toiminnassa. Rohkaisen itseäni hyvään suuntaan.
Melkomoinen asennemuutos, ainakin itselle. Kun olen tottunut kuulemaan itseäni arvostelevana, kriittisenä ja aina enemmän vaativana. Enhän hyvänen aika kohtele lapsianikaan niin, miksi sitten itseäni? Tiedän ilman mitään kasvatusoppaitakin, että parhaan lopputuloksen lasten kanssa saa myönteistä toimintaa vahvistamalla ja kehumalla. Miksei sitten itseni kanssa?
Muista oivalluksista myöhemmin lisää, niiden osalta sielu ja mieli on vielä niin vereslihalla ettei objektiivinen tekstintuotto onnistu vielä. Vaan kasvua tapahtuu ja hyvä niin.
Sana Design 