Ei-ruikutusta-vaan Yxskär!
Sataa vettä. On pimeää. Kirkasvalolamppu posottaa koko päivän eikä silti helpota. Tekisi mieli ottaa äkkilähtö jonnekin lämpimään, kauas pois kuten Raappana laulaa, antaa auringon hivellä ihoa, lämmittää ja valaista.
Näinhän kaikki blogipostaukset, febepäivitykset ja muut tekstit näyttävät juuri nyt toteavan. Voi ei. Ehkä katseeni on vain rajoittunut. Olin itsekin suoltamassa jotakin samanmoista. Kaivoin fiilikseen sopivia kuvia, jotain näin hilpeää kenties,
kun bongasin viime kesän ehkä ainoan sateisen päivän kuvat.
Oli ihana luonnonkukkapäivän retki Saaristomerelle Yxskäriin. Kemiönsaaren luonto ry ja Metsähallitus olivat järjestäneet jälleen luonnonkukkapäivän kunniaksi retken ihanaan saaristoomme, ja tarkoituksenamme oli bongata upealta saarelta kenties vielä kartoittamattomia lajejakin.
Vettä tuli kuin saavista kaatamalla ja tuntui aivan järjettömältä lähteä rämpimään saarelle, kun näkyvyys oli noin kaksi metriä (liioittelu suotakoon. Sää oli järkyttävä). Järkkäri pysyi repussa tiukasti muovipussissaan, ja tässä esitellyt valokuvat ovat ihan puhelimella näpsittyjä. Pahoittelen vinoja horisontteja. Särähtävät kivasti omaan silmään.
Saari oli, säästä huolimatta, todella mahtava. Sade korosti entisestään vehreää vihreyttä, ja värit olivat käsittämättömän syviä, koskematon metsä tuoksui ja laguunit tulvivat, kirkuivat, rääkkyivät, lehahtelivat ja pesivät elämää.
Riittävät varusteet (laina- tai omat) pelastivat reissun ja myönteinen yhteishenki loi ihanan tunnelman.
Eväshetki oli luonnollisesti retken paras osuus. Piilokuva: etsi alla olevasta otoksesta retken kenties toiseksi nuorin, urhea osallistuja nautiskelemassa ihan omassa syvennyksessään sateen ropinasta ja retkieväistään. Itse etsiytyi sinne ja pupelsi siellä eväänsä loppuun.
Kosteassa sammalikossa, kallionkoloissa, nautiskelimme upeasta maisemasta, herkullisista eväistä ja lämmittävästä kahvista. Uskollinen Airamini on kyllä ihmelaite. Enkä ihmettele sitäkään väitettä, että jos kahvi keksittäisiin vasta nyt, se kiellettäisiin lailla. Aah. Silkkaa nautintoa.
Saaren ainoat (melkein) pysyvät asukkaat katselivat meitä hieman sumuisin silmin sadetta puun alla pitäen. Möö. Ihan oikeastiko te menette sinne? Ja ihminenkö muka luomakunnan kruunu, saanemme esittää eriävän mielipiteemme.
Kuten useaan otteeseen retkellä totesin, kyseessä taisi olla asennetesti. Ehkä meille suodaan joka syksy samanlainen asennetesti? Pystymmekö säilyttämään elämänilomme, myönteisen katsantomme ja näkemään sen miljoonannen sadepilven hopeareunukset? Vaikka elämä tarjoaa kylmää rättiä luuvitosella höystettynä, pystymmekö nousemaan yhä uudelleen, löytämään mielemme viisauden ja sydämen lämmön? Haastan teidät, rakkaat lukijat. Tämä ei ole aina helppoa, mutta aion yrittää. Entä Sinä?
Sana Design 