Arkisto kohteelle

Mar 28

Tuulen viemää

Navakka tuuli, aamulla poikkeuksellisesti idästä, rämisyttää naapureiden peltikattoja ja saa meidän kattotiilemme rällättämään. Täällä talot on rakennettu kestämään mereltä, etelästä, tuleva tuuli.

Viimeiset kuivat lehdet pyörivät maassa kuin villit dervissit. Naakkaparvet liehuvat ja riehuvat tuulen mukana näennäisen holtittomasti, silti kumman kauniisti. Ihan kuin riemuiten ylimääräisestä voimasta siipien alla. Kun niitä katselee aikansa, oppii niistäkin erottamaan yksilöitä. Eräällä on hieman enemmän kaulaketjussaan vaaleaa, toisella kirkkaanvalkoinen kohta siivessään. Kolmas taas erottuu lähes pikimustana muuten tuhkassa ja noessa pyöritellyistä siipiveikoistaan.

Ja meri. Ei oikein tiedä, miten olla. Saarien suojassa nostaa vain pientä värettä pintaan. Tuuli lähettää omia näkymättömiä veneitään vauhdilla seilaamaan ja vain peräaallot näkyvät. Meren aallot tuntuvat uhoavan: odotas vain jahka tästä suojaisalta osuudelta päästään avomerelle! Ja uskon uhoa. Olen nähnyt sen aallonpohjassa ja -laella. Tiedän meren todella osaavan riehua, pärskyä ja olla järisyttävän vahva.

Kuivat lehdet juoksevat kahisten. Pikkulinnut sirkuttavat tohkeissaan. Aallot kohisevat ja tuuli humisee oksissa, katoissa, korvissa. Äänimaailma on samaan aikaan voimakas ja seesteinen. Pilvenriekaleet lentävät taivaalla hurjaa vauhtia. Tuulen suunnan muuttuessa myötä- ja vastatuuli tuntuvat uusissa kohdin, silti voimakkaana kuten ennenkin.

Kaksi merikotkaa on taas palannut lähemmäs rantaa kesäasukkaiden lähdettyä. Saaristo on taas heidän. Poijut tanssivat paljon niitä alempana omaa, hidasta tanssiaan.

Taas tuuli kääntyy. Nyt se puhaltaa jo melkein pohjoisesta. Uusi suunta, uudet tuulet.

Elämän viemää.

Mar 22

Ei-ruikutusta-vaan Yxskär!

Sataa vettä. On pimeää. Kirkasvalolamppu posottaa koko päivän eikä silti helpota. Tekisi mieli ottaa äkkilähtö jonnekin lämpimään, kauas pois kuten Raappana laulaa, antaa auringon hivellä ihoa, lämmittää ja valaista.

Näinhän kaikki blogipostaukset, febepäivitykset ja muut tekstit näyttävät juuri nyt toteavan. Voi ei. Ehkä katseeni on vain rajoittunut. Olin itsekin suoltamassa jotakin samanmoista. Kaivoin fiilikseen sopivia kuvia, jotain näin hilpeää kenties,

kun bongasin viime kesän ehkä ainoan sateisen päivän kuvat.

Oli ihana luonnonkukkapäivän retki Saaristomerelle Yxskäriin. Kemiönsaaren luonto ry ja Metsähallitus olivat järjestäneet jälleen luonnonkukkapäivän kunniaksi retken ihanaan saaristoomme, ja tarkoituksenamme oli bongata upealta saarelta kenties vielä kartoittamattomia lajejakin.

Vettä tuli kuin saavista kaatamalla ja tuntui aivan järjettömältä lähteä rämpimään saarelle, kun näkyvyys oli noin kaksi metriä (liioittelu suotakoon. Sää oli järkyttävä). Järkkäri pysyi repussa tiukasti muovipussissaan, ja tässä esitellyt valokuvat ovat ihan puhelimella näpsittyjä. Pahoittelen vinoja horisontteja. Särähtävät kivasti omaan silmään.

Saari oli, säästä huolimatta, todella mahtava. Sade korosti entisestään vehreää vihreyttä, ja värit olivat käsittämättömän syviä, koskematon metsä tuoksui ja laguunit tulvivat, kirkuivat, rääkkyivät, lehahtelivat ja pesivät elämää.

Riittävät varusteet (laina- tai omat) pelastivat reissun ja myönteinen yhteishenki loi ihanan tunnelman.

Eväshetki oli luonnollisesti retken paras osuus. Piilokuva: etsi alla olevasta otoksesta retken kenties toiseksi nuorin, urhea osallistuja nautiskelemassa ihan omassa syvennyksessään sateen ropinasta ja retkieväistään. Itse etsiytyi sinne ja pupelsi siellä eväänsä loppuun.

Kosteassa sammalikossa, kallionkoloissa, nautiskelimme upeasta maisemasta, herkullisista eväistä ja lämmittävästä kahvista. Uskollinen Airamini on kyllä ihmelaite. Enkä ihmettele sitäkään väitettä, että jos kahvi keksittäisiin vasta nyt, se kiellettäisiin lailla. Aah. Silkkaa nautintoa.

Saaren ainoat (melkein) pysyvät asukkaat katselivat meitä hieman sumuisin silmin sadetta puun alla pitäen. Möö. Ihan oikeastiko te menette sinne? Ja ihminenkö muka luomakunnan kruunu, saanemme esittää eriävän mielipiteemme.

Kuten useaan otteeseen retkellä totesin, kyseessä taisi olla asennetesti. Ehkä meille suodaan joka syksy samanlainen asennetesti? Pystymmekö säilyttämään elämänilomme, myönteisen katsantomme ja näkemään sen miljoonannen sadepilven hopeareunukset? Vaikka elämä tarjoaa kylmää rättiä luuvitosella höystettynä, pystymmekö nousemaan yhä uudelleen, löytämään mielemme viisauden ja sydämen lämmön? Haastan teidät, rakkaat lukijat. Tämä ei ole aina helppoa, mutta aion yrittää. Entä Sinä?

Mar 7

Martaan merkit

Vuosi on kuolemassa. Sitähän marraskuu tarkoittaa.

Etymologialtaan upea, nykyään harvakseltaan perusmuodossaan käytetty marras tai marta tarkoittaa usein erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä, kuten kuolemassa olevaa ihmistä kai kuoleman ennusmerkkejä. Sanan indoeurooppalaisessa kantakielessä oleva vastine on martas. Ajatelkaapa, miten lähellä olemme kantakielen juuria tätä sanaa makustellessamme! Martas siirtyi edelleen muinaisintiaan. Sanasta on kehittynyt latinan sanat mori (kuolla), mors (kuolema) ja mortalis (kuolevainen), joista on johdettu muun muassa englannin mortal (kuolevainen), ranskan mort (kuolema), mortel (kuolevainen),mourir (kuolla) ja espanjan mortal (kuolevainen), morir (kuolla) ja muerte (kuolema), terkuin Wikipedia.

Vaan katsokaa, miten kauniisti vuosi luopuukaan elämästään, piilottaa sen syvälle juuristoonsa ja maan uumeniin noustakseen taas keväällä! Ei jälkeäkään Miljoonasateen maalailemasta ankeudesta. Vain kauneutta, kirkkautta, syvää viisautta siitä, kuinka valmistaudutaan kylmyyteen, jotta voidaan taas herätä virkistyneinä talviunesta.

Kaikki kuvat on otettu tänään aamutuimaan – marraskuun kauneutta.